​kuva kari sunnari/TTT

Kun Kissa kuumalla katolla alkaa Eino Salmelaisen näyttämöllä, huomaan ensin ajattelevani, että olen viime aikoina tottunut ja tykästynyt kotimaisiin näytelmiin ja kantaesityksiin. Niillä on suorastaan hemmoteltu Tampereen näyttämöillä. Mutta tovin jälkeen havitsen, että kyllä klassikotkin jylläävät. Tennessee Williamsin kissa kuumalla peltikatolla tarkoittaa Maggieta, nuorta naista, joka pääsee naimakaupalla köyhistä oloista rikkaaseen ja riitaisaan sukuun. Elizabeth Taylor teki roolista kuuluisan elokuvassa, nyt sillä kohtaa taiteilee Heidi Kytöharju varsin mallikkaasti. Vanhapari saa silti suurimmat aplodit. Eläkkeelle jäävä ja 40-vuotista taitelijauraansa juhliva Tuire Salenius on esittänyt aikoinaan myös Maggieta, nyt Big Mamaa. Juha Muje Big Daddyna on riemastuttava.

Tennessee Williamsin tiedetään laittaneen omat tuskansa näytelmään, mutta niin nerokkaasti, ettei naurulta voi välttyä. Alkoholismi ja homoseksuaalisuus kohauttivat 1950-luvulla, mutteivät jää ainoiksi aiheiksi. Big Daddyn pahanlaatuinen syöpä on tiedossa vain osalle porukkaa, sille osalle, joka miettii perinnönjakoa. Toisen pojan homous alkaa olla selvillä muille paitsi tälle itselleen. Veljesten vaimoista toista kutsutaan hedelmällisyyshirviöksi, kuudes lapsi on tulollaan, Maggiella ei ole ensimmäistäkään Brickin kanssa.

Jokaisella on hetkensä tässä helvetillisessä perhedraamassa, mutta Big Daddylla koko ajan, kun hän näyttämöllä on. Juomariksi ryhtynyt Brick eli Tuukka Huttunen säilyy vanhempiensa suosikkina, mitä Cooper-veli eli Samuli Muje ahnaan Mae-vaimonsa kanssa ei tietenkään hyväksy. Hysteerisen Maen rooli naksahtaa Miia Selinille just eikä melkein, varsinkin kun hän ihastelee pienokaisiaan – joiden kiljuntaa ja laulantaa muut lähinnä inhoavat. Katsoja putoaa viimeistään silloin, kun Mae makaa mahallaan lattialla kiljuen täyttä kurkkua ”Se on vale”. Petosta ja itsepetosta sisältyy moneen käänteeseen. Rehellisintä sorttia edustaa Maggie, vaikka yhden hetken pelaa tai pelastaa valheella hänkin.

Ohjaaja Miika Muranen saa kaaoksen pysymään kiitettävästi kasassa. Kunkin mielenmaailman korostaminen kaikuefektillä ja sen häivytyksellä toimii hienosti. Lavastus oli ensi alkuun häkellyttävän alkeellinen, punaista ja sinistä seinää tai kangasta ja kimaltavaa joulukuusen ketjua…Amerikkalaisuutta korostavana siihen tottui.