Minulle tuli kiireellinen kaipuu Legioonateatterin uusimpaan rutistukseen siitä kimmokkeesta, että olin päässyt plaraamaan Leksun 25-vuotishistoriikkia, kirjoittajina ja kokoajina perustajapari Timo Seppälä ja Virpi Koskela. Se on aivan riemastuttava kirja, riipaisevakin kaikkine tyyppeineen, sattumuksineen ja selviytymistarinoineen.
En enää muista tarkalleen, miten paluumuuttoni jälkeen löysin Legioonateatterin, mutta ensimmäisen näytelmän muistan: Äidin rakkaus. Ajattelin heti, että tästä esikoisensa käsikirjoittaneesta Antti Haikkalasta kuullaan vielä, ja ihmettelin, miten täällä keskellä Nekalaa on näin hyviä näyttelijöitä, pääosassa loisti Paula Toivonen. Esitys sitten palkittiinkin Kajaanin parantavan teatterin festivaaleilla. Menestyksiä on tullut muistakin proggiksista, ulkomaita myöten. Ja matkatarinat ovat ihan omansorttistaan madventuresia.
Legioonateatteri aloitti nimellä Kriminaaliteatteri, koska hanke liittyi syrjäytyneisiin nuoriin. Eivät kaikki ensijäsenet rikollisia olleet, mutta muutama sanoo tulleensa suoraan kapakinpöydästä tai vankilasta – ja päässeensä raiteilleen yhteisöllisen teatterityön ansiosta. Mukaan hyväksyttiin myös ”vitun steinerilainen”. Perhe alkoi kehkeytyä. Historiikin alaotsikko onkin ”suuren, suttuisen perheen tarina”.
Kronologisesti etenevä kirja aloittaa uuden vuoden aina lainauksella presidentin tai pääministerin uuden vuoden puheesta, johon Legioonateatterin senvuotinen kohtalo on näpsästi ympätty. Kaiken kaikkiaan kirjan käsittelytapa on koostetta tekijöiden tarinoinnista, tapausselostuksista ja päiväkirjamerkinnöistä, lehtien kritiikeistä, monenmoisista sitaateista, näyttelijöiden puheenvuoroista/avautumisista ja kuuluisuuksien aforismeista. Teksti kulkee myös sivupalkeissa.
Eri produktioiden kuvailu/purkaminen imaisee voimalla mukaansa, vaikkei olisi kyseisiä teoksia nähnytkään. En aio niitä tähän luetteloida, mutta nauroin hervottomasti esim Pekka-esitystä (2009). Sisällöltään sinänsä vakavasti yhteiskuntakriittisessä esityksessä on kohtaus, jossa pääministeri istutetaan Hervannan bussiin ikään kuin tutustumaan tavallisen kansan elämään. ”Mukaan nousi kännisiä rähinäveikkoja ja huivipäisiä arabinaisia. Normaalinnäköinen porukka oli poistunut hyvissä ajoin. Hervantaa lähestyttäessä bussikuski laittoi kypärän päähänsä”…Tarvitseeko mainitakaan, että asun Herwoodissa..
Yhteiskunnallinen parodiointi milloin mistäkin nyky-Suomen lainsäädännössä tai yhteiskunnassa ylipäätään kulkee Leksun esityksissä aina, samoin perhetragediat tai yksilön solmut. Nimet ovat kuvaavia: Haurela – hullujen laiva, Depressio Moderata, Ruokaa, rasvaa, nappeja, Kadotettu vanhuus…
Mut hei, tämä meneillään oleva esitys on nimeltään Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa. Legioonateatterissa on tosiaan mukavaa, vaikka jutuissa olisi jos mitä synkeyttä. Se nauretaan nurin. Elämän kirjo on mukana kuin räsymatossa. Teatterin työpajoissa käy paljon porukkaa ja joka iikka pitää saada näyttämölle. Ja roolejahan syntyy, kun meillä on tässä kihlapari, jonka sukulaiset molemmilta puolin ovat valmistautumassa hääjuhlaan, jossa kaikilla pitäisi olla mukavaa kuin Putte-possun nimipäivillä.
Tämä ei mielestäni ollut paras demo ensikertalaiselle avekille, mutta hyvä silti, hykerreltiin jo käsiohjelman kanssa: Rooliluettelo alkaa kahdella vähävaraisella (ilman nimiä), nimilistassa sitten titteleitä kuten rotari tai Fionan hamsteri.
Tästä alkaakin arvailla, että moneen suuntaan rönsyillään, maantieteellisesti Lapissa, Halsualla ja Tampereella, historiallisesti Tali-Ihantalassakin. Rönsyjen juurena on vastakkainasetteluja globaalin maailman menosta, kaikenmoisista turhuuden markkinoista, armeijajehuista ja sivareista, sukupuolirooleista. Hevarista lesbopapista päästään sukupuoli-identiteettiin plus kirkolliseen meininkiin. Susi ja possu -sadusta heitettiin jotenkin vegeteemaa, en muista miten, ja tämä blogijuttu jääköön nyt suttuiseksi säläksi, kunhan kannustan, että mars reippaasti Mäntyhaantielle, näytöksiä jäljellä tammikuun ajan.
