Edith Piafin ikuisesti värisyttävät chansonit ja laulajan dramaattinen elämä takaavat menestyksekkään syksyn Tampereen Teatterille. Myös korea puvustus tehoaa aina katsojiin. Ja live-bändi lavalla! Kaikki on päällisin puolin kunnossa.

Slummiin syntyneen ja bordellissa varttuneen Édith Guissonin elämä on kuin satua ja painajaista. Satumaista on osua katulaulajana kykyjenetsijän linssiin, ja edetä siitä yhdeksi maailman suurimmista tähdistä. Avioliitot ja rakkaudet ovat epäonnista draamaa, 17-vuotiaana saatu lapsi kuolee 2-vuotiaana, murhasyyte, auto-onnettomuus, morfiinia, maksasyöpä.

Näytelmän ei tarvitse alkaa järisyttävästä lapsuudesta, aineksia riittää muutenkin liiaksi asti. Ajassa harppaavat siirtymät tapahtuvat sinänsä sujuvasti, mutta aiheutuuko siitä niin kiire, että ei itkemään kerkiä. Nimittäin itkumittarilla mitattuna tämä hienosti laulettu ja tanssittu teos ei kutita silmänurkkiani, vaikka yleensä pillitän pienestäkin. 

No, ihailtavaa riittää. Pyörivä näyttämöosio (lavastus Juho Lindström) toimii hyvin ja hauska koreografia (Chris Whittaker) valloittaa.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaus antaa vaikutelman perinteisestä sortista, mutta musikaalien hankintaehdot laittavat aikamoiseen liekaan. Näyttelijöiden työnjako hoituu osuvasti, useimmilla on useampi rooli. Monipuolisuus on nyt valttia, kun näyttelijät saavat laulaa, stepata, jopa nyrkkeillä, koska Piafin suuri rakkaus on naimisissa oleva nyrkkeilymestari Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) – joka kuolee lento-onnettomuudessa matkalla Edithin luo. 

Pariisin varpusen pääosa on kiitettävästi annettu uusimmalle TT-tulokkaalle, Annuska Hannulalle, joka voimistaa rooliaan loppuhuipennukseen asti – ja kuten arvata saattoi, se on ranskankielinen Non, je ne regrette rien. Alussa ehdin pelätä, jääkö Tampereen varpunen karismaattisten kollegojen (Elisa Piispanen ja Pia Piltz) varjoon, varsinkin Marlene Dietrich-vedon jälkeen, mutta ei, kylläAnnukka Hannula saa tästä enemmän kuin hyvät kannukset jatkoon. 

Kuvat Heikki Järvinen