Kuulkaas tätä professorin tilastoa: Tampereella on saman verran teatterin harrastajaryhmiä kuin koko pääkaupunkiseudulla.

Tiedepäivien Valoa pimeyteen -otsikko sopii hyvin teatterialalle, joka ensimmäistä kertaa pääsi Tampere-talon tiedeyhteisöön tammikuussa. Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuskeskuksen professori Hanna Suutela puhui otsikolla Niskavuoresta stand up´iin. Hän vahvisti sen, minkä asianharrastajakin on varmaan aistinut: Vuorovaikutus korostuu nykyteatterissa – sen sijaan, että ensin taiteilijat esittävät jotain, sitten kriitikko sitä rääpii. Mahtavaa.

Toinen havainto on kyseenalaisempi: Kun näytelmät ovat muuttuneet, sivuhenkilöt – entisajan brikankantajat – näyttävät katoavan. Jokaisen pitää olla valokiilassa. ”Onko tämä sivuoire siitä, ettemme halua olla sivuosassa arkielämässäkään”, kysyy Hanna Suutela.

Yleisö puolestaan kysyi Suutelalta, miten tämä arvostaa kotimaista näytelmäkirjallisuutta nyt. ”Esteettinen muotokieli on länsimaista eli yhteistä perintöä, ei lainaa”, hän kuittaa. Vatvominen teatterin tehtävästä on Hanna Suutelalle helppo: Teatterin tehtävä on löytää uusi kysymys, se ei aina voi vastata.

-Minun näytelmieni päähenkilöt ovat oikeastaan sivuhenkilöitä, syrjäytyneitä tai vieraantuneita, vastasi käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola omassa puheenvuorossaan. Hänen mielestään kaikki alkavat olla sivuhenkilöitä Korean johtajasta Kataiseen. Kaikki ovat paineessa vähän poloisia. Samalla Sirkku Peltola tunnustaa, ettei hän ole oikein koskaan osannut kirjoittaa vallassa olevista.