Menin tässä syksyn musikaaliputkessa päivittämään tilannetta Musiikkiteatteri Palatsiin, uteliaana klassikosta Laulavat sadepisarat.  Jo ensimmäisistä repliikeistä kavahdin: Ei kai vaan edessä ole parin tunnin piina kaahotuksesta, maneereista ja kliseistä, tyhjännauramisesta.

Koska uskon vakaasti, että lähes jokainen ensemble tekee tosissaan ja parhaansa, tuntuu tuskalliselta todeta: Turhanpäiväinen esitys, jossa mikään ei oikein säväyttänyt. Juoni tuntui kuluneelta. Se ei kanna tähän päivään, että mykkäfilmin tähdellä on kaamea ääni, joka vaatii korvaajan taustalle. Mykkäelokuvien tähtenä raakkuu Satu Silvo blondissa peruukissa. Hänen parinaan esiintyy tangokuningas Tommi Soidinmäki – joka selviää näyttelemisestä ihan luonnikkaasti, jopa ansiokkaammin kuin laulamisesta. Tarkoitan, että hänen laulunsa ei tehonnut minuun mitenkään erityisesti, koska siinä on jotain sävytöntä. Laura Virtalalla on puolestaan  kovahko ääni  esittämään Hollywood-urasta haaveilevaa typyä, joka pääsee paikkaamaan kimittävää diivaa. Loppunumerona esitetty nimikkokappale Laulavat sadepisarat oli sentään railakkaassa kunnossa.

Silti jään miettimään, mikä kaikki menee ohjaaja-johtaja Petri Lairikon kontolle? Millaisia ideoita hänen olisi pitänyt viljellä, jotta palatsin pisarat kastelisivat maaperää hyvälle sadolle? Kaipaako juuri tämä klassikko enemmän freesausta nykyaikana vai olisiko pitänyt kylvää kokonaan uutta siementä? Sääennuste: Vastatuulta.