Millähän ilmeellä Jussi Halla-aho ja Teuvo Hakkarainen olisivat katselleet itseään ja lausuntojaan laaja-kankaalta Teatteri Telakan ensi-illassa…”Taivaanisä säätää ilmat, tiedemaailma elää omaa elämäänsä ja me ihmiset omaamme”… Homo Secunduksen pelinavauksena on päivitystä saman kuukauden uutislähetyksestä. Aiheet ovat raskaita, mutta poljento ei. Tekijät ovat osanneet välkysti muotoilla ja annostella, paitsi lopussa.

Ylinnä mainitut herrat johdattelevat tietty ilmastonmuutokseen, mamupolitiikkaan, ikävään ihmiskuvaan, ja aiheet johtavat massasukupuuttoon ja joukkotyöttömyyteen. Kyseessä on Telakan, Minimin ja Tsuumin yhteistuotanto, moniottelija Teemu Mäen ja Miko Kivisen käsikirjoittamana.

Olen valmistautunut ”ufoiluun” lähes aina kun menen Telakalle, mutta ensimmäisen puoliajan olen ihan tohkeissani siitä, miten hyvin olen pysynyt kärryillä. Poukkoilevaa, mutta kuuluukin olla. Ei tänne tulla proosaa kuulemaan. Teatteri Telakka on kuin ravistava avanto laitosteatterien löylyille. Tanssiteatterien yhteistyö tarkoittaa myös liikekieltä (Riikka Puumalainen) tavallista enemmän, ja Kuolio-performanssityyppi (Miko Kivinen) jakaa biisejä.

Näyttämö on jälleen kerran riisuttu, vaan ei tänne kultaisia kulissejakaan tulla ihastelemaan – vaikka muotisuunnittelijan maailmassa liikutaan. Ikuisesti intensiivinen Tanjalotta Räikkä esittää designeri Pia Rotkoa, joka ei saa enää maailmastaan kiinni. Eivät auta kirjatkaan. Gandhi on klanipää luuviulu ja Martin Luther King kuin Mäkkärin vuoropäällikkö (maininta ihan vaan malliksi tyylilajista). Vain rakas Rudolf-koira (Marja Myllylä) tuo lohtua, ilmestyy kuolleenakin rakastamaan kaikkia, enemmän kuin jehova. Joten Pia ideoi työpajan, jossa opetetaan Rudolfin rakkausoppeja. Kaksimerkityksistä Homo Secundusta kutsutaan rakkausnäytelmäksi ihmisarvosta.

Väläytetään myös niin hyvää väikkärin otsikkoa, että toivottavasti joku ottaa onkeensa: Miten kuolla hyvin? Se on tässä ”työttömän antropologin” Nikon hanke. Mutta ”virkailijamentori” ohjastaa, että parempi olisi: Mitä tuotteita tai palveluja täytyisi hankkia, ettei kuolema tulisi mieleen.

Nikon parrakas sisko Karla-Kalle (Salla Korja-Paloniemi) on sidottu pyörätuoliin. Varaton veli sortui rikokseen saadakseen sisarukselle kunnon kuulokkeet. Tämä rustaa riimejä, kirjoitti Prometeus-leirin räppipajassa seuraavan runon, joka antakoon kuvaa näytelmän hengestä: Älä jää kiinni tavaraan, älä hirttäydy vallankahvaan, yksinäisyys on yhteinen. Älä vaadi kuolemattomuutta, ylistä mullan anteliaisuutta, sillä kaikki on yhteistä.

Toisen puoliajan loppu meneekin sitten osaltani plörinäksi. Savua on pöllytelty jo kolmatta tuntia, niin että tukahduttaa, muutenkin kuuma, ja jengi vaan liehuu hidastettua liikettään, hypähtelyä tai haahuilua äänekkään pianonhakkauksen säestämänä. Olen pudonnut kärryiltä, ja penkiltä olisin ollut valmis ponkaisemaan pihalle ainakin varttia ennen viimeisiä viittoiluja.

Kuvat: Teatteri Telakka