Ohjaus Helene Schjerfbeckin elämästä oli ollut Tampereen Työväen Teatterin taiteellisen johtajan Miko Jaakkolan haaveissa jo kauan. Se toteutui tänä oivallisena vuotena, jolloin Schjerfbeckin 65 teoksen näyttely avataan New Yorkin The Metissä, ensimmäisenä suomalaisena. Helene Schjerfbeck on tehnyt historiaa monessa mielessä. Hän ansioitui ja tienasi jo elinaikanaan. Naistaiteilijalle se on saavutus, kun se on sitä miehillekin. VanGogh myi elinaikanaan yhden taulun. Lukiessani läksyjä wikipediasta hämmästyin, että korkein hinta, mikä suomalaiselta taidemaalarilta on saatu Sothebyn huutokaupassa, on Schjerfbeckin Tanssiaiskengät, 3,9 miljoonaa euroa.
Tanssiaiskenkiä ei nähty näytelmän suurikokoisissa heijastuksissa taustalla, mutta Tinde Lappalaisen lavastukseen maalaukset kuuluivat olennaisesti. Toipilaan kohdalla kuulimme tarinan, miten ja missä taiteilija tapasi lavantautisen tytön. Tyttönä esiin asteli Olga Lepistö, tuli istumaan pöydän ääreen, pidellen kukkaa juuri samoin kuin teoksen heijastuksessa päänsä yläpuolella.
Maiju Saarisen Helene karistaa synkkää mielikuvaa taiteilijan elämästä, vaikka lapsena tapahtunut onnettomuus ja vaurioitunut, hoitamatta jäänyt lonkka varjostikin loppuelämää. Suhde äitiin ja lopulta omaishoitajan osa toi oman taakkansa, samoin epäonninen rakkauselämä, mutta taide kantoi elämää enemmän kuin mikään muu.
Mielialat tuotiin esiin tanssimalla mielen vapautta, ilman onnahtelua, ilman kävelykeppiä.
Pitkä ystävyys toisen naistaiteilijan eli Maria Wiikin (Riikka Papunen) kanssa kesti paremmin kuin miessuhteet. Hänen kanssaan puitiin eriäviä näkökulmia taiteen – ja rahan – tekemiseen.
Rikkaiden muotokuvilla tienasi paremmin kuin maisemilla ja kukkasilla. Helene keskittyi vapaalla tyylilllä arkeen ja sen yksityiskohtiin. Magnus-veli (Samuli Muje) manaa, ettei tällaisia tekeleitä kukaan saa kaupaksi. Hän peruu nihkeästi puheensa myöhemmin, kun on saanut 30 000 mk jostain sisarensa alkuaikojen teoksesta.
Helene ja Maria matkustivat paljon yhdessä, niin Ranskassa kuin Englannissa. Pariisin ilmapiiri oli Helenen ikuinen ihanne. Tämän elämäkertanäytelmän kannalta on haasteellista, kun pitkän elämän paikat ja vuosiluvut vilisevät. Ratkaisu alkuasemointiin Hyvinkäälle leskiäidin kanssa ja sieltä takaumiin on kuitenkin parempi kuin kronologinen esitys.
Jo etukäteen oli selvää, että nyt ei olla menossa nauramaan. Sentään hymynkareita saa aikaan Minna Hokkasen terhakka äitihahmo, jolla on vähän väliä jotain napautettavaa. Hän oli sittenkin huolissaan tyttärestään, joka on ”vakava kuin tomaatti”.
Helene on puolestaan älähtänyt, että miten kauan ihmisen kestää päästä satunnaisista vanhemmistaan. Helene oli isän tyttö, isän (Janne Kallioniemi), joka kuoli jo 1876. Äiti Olga menehtyi 1923, minkä jälkeen Helene vetäytyi maalaamaan Tammisaareen. Sotaa taiteilija pakeni Ruotsiin. Viimeiset vuotensa hän vietti kylpylähotellissa Saltsjöbadenissa ja saattoi vaikuttavan Omakuvien sarjan päätökseen.
Helena Kallion käsikirjoitus perustuu väljästi Rakel Liehun romaaniin vuodelta 2003.
Kuvat Kari Sunnari
