Onneksi minulle valkeni etukäteen, että KOM-teatterin Taival ei ole mikään hevimusikaali, vaikka se on saanut nimensä Stam1nan samannimiseltä albumilta, jonka sanoituksiin ohjaaja Tuomo Rämön käsikirjoitus perustuu. Olisi jäänyt menemättä.

Biisien upeat lyriikat ovat Stam1nan perustajan Antti Hyyrysen aivoituksia kuolemanläheisyydestä, kohtaamisen vaikeudesta, vanhemmuuden ristiriitaisuudesta. Aiheet puhuttelivat Rämöä ja antoivat uuden kulman ja tunnelman käsitellä ikuisuusasioita, vaikka tarina piti tehdä itse. Todenperäinen detalji on se, että päähenkilöillä on Hyyrysen vanhempien ammatit, eläinlääkäri ja kotisairaanhoitaja.

Näytelmä ei kokonaisuudessaan ole synkkä, vaikka se kaiken lopullisuutta pohtiessaan kysyy, mitä jäi sanomatta, mitä tuli tehtyä väärin, kumpi muistaa väärin, värittää samasta tilanteesta ihan eri version…

Kosketuspintaa löytyy varmasti jokaiselle jostain kohtaa, jopa arkisista asioista, kuten laiturin vetäminen talviteloille. Meinasin tikahtua, vaikka entisen laiturin kanssa teutarointi maalla ei aikoinaan naurattanut yhtään jääkylmässä vedessä.

Taival tapahtuu metsämaisemassa sukumökillä. Elämänmatkaa on taivallettu vuosia vain etääntyen, lopulta yhteyttä isän ja tyttären välillä etsien, kaivaten. Heillä ei ole nimiä, koska he voisivat olla ketä tahansa.

Aika- ja muut kerrostumat vaihtelevat pitkin matkaa. Tommi Eronen ja Tuuli Paju ovat ”varsinaiset” isä ja tytär, lapsuuden isänä ja tyttärenä Isla Mustanoja ja Hanna Raiskinmäki, joilla on myös muita rooleja, kuten hapertuneen isän kotisairaanhoitaja tuomassa mukaan kritiikkiä sote-systeemiin ja sen byrokratiaan. Ja hoitaja saa tietysti moitteet, jos on myöhässä työaikaa ryöväävien kirjautumisten, hankintojen, hälyvuorojen, sijaisten koulimisen takia. Kritiikki on puettu taitavasti huumoriin, ja sitä on haalittu myös esim puhelusta operaattorimyyjän kanssa.

Taitavaa on jättää tuomarointi isä-tytär -suhteesta tai vanhemmuudesta. Siitä syntyy yleensä hyvää jälkeä, kun roolihahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Näyttelijät sen sijaan olivat yksiselitteisen hyviä. Tasavahvaa ja kokonaisuuteen niveltyvää tekemistä oli kaikilla osa-alueilla, kuten Jani Rapon tyylikäs äänisuunnittelu ja Aino Kosken pelkistetty lavastussuunnittelu. Joona Huotari-Andreoun absurdin tai unenomaisen puvustuksen ottaa luontevasti vastaan, vaikkei ymmärtäisi siitä muuta kuin sen, että isän vaatteeseen on ommeltu iso avohaava, joka ulottuu jostain sydämen paikkeilta olan yli selkäpuolelle.

PS. KOM-teatterin väistötila Hakaniemen kupeessa on helppo paikka astua sisään, kaikki on heti edessäsi, aulabaari, narikka ja ovi entiseen pankkisaliin – jossa on pehmeät tuolit.

Kuvat Mitro Härkönen

Monet säkeet Hyyrysen kynästä konkretisoituvat näyttämöllä:

”En aio ommella kiinni haavaa
Nousen ja paranen
Polvi pojasta vahvistuu
Kunhan taas nousen
Matkaan

Onkalosta onton maan
Isänsä ääneen rakkaimpaan
Kaivettua kaiun sai
Loppuiäksi matkalleen”

”Kannoin sinut läpi hiljaisen huoneen
Kannoin sinut läpi tämän hiljaisen huoneen
Kannoin sinut kotiisi Tuoneen”