Paras ja voimallisin näkemäni yhden hengen esitys on Väylä, näyttelijä Ella Mettäsen, ohjaaja Mikko Roihan ja kirjailija Rosa Liksomin taideteos. Se on Vapaa Teatterin, Jurkan, Lahden Kaupunginteatterin ja TTT:n yhteistuotanto, nyt Kellarissa. 

Ella Mettäsen esittämä tyttölapsi paimentaa naapurin likkojen kanssa karjaa matkalla Ruotsiin, suojaan Lapin sodalta. Väylä kulkee pitkin Tornionjokea. Sikäläinen valloittava murre saa minut vakuuttuneeksi siitä, että se on tamperelaisen näyttelijän äidinkieli ainakin lapsuudesta – mutta ei, Mettänen on vaan niin taitava.

Näyttämöllä töröttävä lehmä, joka seisoo kainalosauvoilla, kuhmuinen peltiämäpäri päänä, edustaa monia lajitovereita, Siskoa, Kerttua, Mirjaa, Pirkkoa…mutta erityisesti Ilonaa, jonka korvaan tyttö kuiskuttelee asiansa. Ella Mettänen sen sijaan ei esitä monia, vaan nuoren tytön kertomana tuo mukaan äidin, isän, sedän, naapurin Katrin ja Martan – ja elävöittää jokaisen niin sävykkäästi, että naurattaa tai surettaa.

Paketti on tiivis, mutta romaani vielä tiiviimpi. Paljon on pitänyt jättää pois, silti jäljellä on täydellinen kokonaisuus. Mikko Roiha jatkaa dramaturgisella tyylitajullaan sarjaa naisista sodassa – tai näin on monessa jutussa kuulutettu, ja mainittu, että sarjan aloitti Tommi Kinnusen teokseen perustuva Ei kertonut katuvansa pari vuotta sitten. Kyse ei sittenkään ole pelkästään naiskulmasta sodassa. Siinä esiintyy vahvana ihmisen suhde eläimiin, vaikeat perhesuhteet myös, universaali pakolaisuus, aikuistuminen. 

Minuun teki erityisesti vaikutuksen nuoren tytön asenne ottaa sodasta huolimatta vastaan se, mitä elämä eteen tuo, ikään kuin olosuhteina: Tilanne on nyt tämä. 

Vaikka Martta oli huutanut, että suon takana on kuolema, tyttö tunsi seuraavassa hetkessä itsensä kuin villipeuraksi, matkalla kohti maailmaa, joka on uusi ja tuntematon. Karjankuljettajana sai vapauden kotoa, osallistua jopa ”ryskitansseihin”. No, matkalla tyttö menettää myös neitsyytensä, mutta onnesta soikeena: ”Ei meitä oo tarkotettu vain kärsimään.” Ja miten Mettänen sen esittääkään!

Yhtä lailla hän hämmästyttää intensiteetillään kaikissa tunnetiloissa. Tyttö kokee nimittäin menetyksen toisensa jälkeen, veljet, isä, ensirakkaus, vasikka ja lopulta kaikki lehmäystävät. Äiti elää, mutta rakkautta uupuu.

Lehmien hyvästely oli riipaisevaa, mutta niin vain tyttö kokoaa itsensä lähtemään omilleen…

Yleisfiiliksenä jääkin olo, että sinnikkyys voitta synkkyyden, tosin kokoan itseäni lähtemään kuin parin tunnin pyörremyrskyn jäljiltä. Samalla poimin lähistöltä katsojakommentin: ”En ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin vaikuttavaa.”

Kuvat ja Mikko Roihan lavastussuunnitelman toteutus: Juho Uusitalo

Jani Rapon valot täydentävät niukan, kiertämään soveltuvan lavastuksen loistavasti. Matka jatkuu Tampereelta Seinäjoelle huhtikuun loppupuolella.