Teatterikesäviikkoni alkoi täysosumalla. Lauri Maijalan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa komedian ja tragedian kytkennässä – Q-teatterin The Pimpsons – osuu kohdalleen kaikki, varsinkin kun sen esittäjät ovat täysin samoilla aalloilla, olipa absurdia tai ei. Ja absurdiutta piisaa alkuideasta asti, animaatioperheestä, mutta silti käsiteltävät asiat ovat samaistuttavia, olkoot arkisia tai traagisia. 

Vaietut salaisuudet, puhumattomuus, sisarkateus, uhrautuminen ja uhriutuminen, sairaudet, päihteet, itsemurha…

Yleisesti käsiteltyjen aiheiden yhteydessä dialogi on kuitenkin ennenkuulematonta, ja Maijalan huumori ihan omalakista. Myös erilaiset ääntelyt ja harkitut kiljahdukset ovat tehokkaita. Ei huudeta koko aikaa. Sen sijaan Ria Kataja jaksaa kuin jaksaakin kähistä läpi esityksen kuin Marge Simpson animaatiossa. Tv-sarjan seurantaa esitys ei kylläkään edellytä.

Töttöröpäinen äiti, tässä Magre, on liikkumistapoineen, eleineen kaikkineen Ria Katajan bravuuri. Tosin jokainen keltainen perheenjäsen onnistuu ylenpalttisesti. Isä Homer on tässä Homre, Eero Ritala. Sisaruksista Brt ja Ilsa – Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu – toinen on täynnä maanista energiaa, toinen romahduksen partaalla kaivamassa puhumista perheessä, jossa todellinen kipu lakaistaan maton alle. Yksi lapsistakin. Viides henkilö, Maddy, ei ole enää läsnä.

Alku näyttää silti suht seestyneeltä, puuhaillaan ja sanaillaan sitä sun tätä, joskin isä on lähinnä imeytynyt sohvaan snookerin ääreen. Odotellaan lapsia kotiin viettämään joulua pitkän ajan päästä. Iloiset tervehdykset, mutta katsoja tuntee, että vaara vaanii jossakin. Ensimmäisellä puoliajalla saadaan viitteitä siitä, mihin palataan väliajan jälkeen. Äidin puutarha ei olekaan ”50-luvun bimbona pyörivän naisen” höpsötystä, isän fudgeöverit ovat paljon vakavampaa, aikuisten lasten asiat eivät ole sitä, miltä näyttää. Toinen toisensa roustaaminen on raakaa. 

Piirrossarjasta on ikään kuin siirrytty todellisuuteen. Kouraisee. Mille onkaan tullut naurettua? 

Pimpsoneissa oli aika paljon sitä, mitä Sirkku Peltola luetteli Teatterikesän avajaispuheessaan taiteesta: Se viihdyttää, yllättää, johdattelee, houkuttelee, lietsoo ajattelemaan.

Kun valot sammuvat, huomaan hengitykseni hetkeksi salpautuneen.