Aikaisempi Anna Kareninani lojuu jossain muinaisen kesämummolan kirjahyllyssä, mutta teoksen tunnelma on tallessa. Tampereen Teatterin Anna Karenina palauttaa entisajan Pietariin alkumetreillään. Lumisade pimeässä illassa, pitkät helmat ja viitat viuhuvat kaupungilla, myöhemmin luistinradalla. Kun kevät koittaa, kukkivat kirsikat. Esitys on täyttä visualisuutta ilman rompetta.
Aloitan kerrankin listaamalla heti lavastajan ja valosuunnittelijan: Marjatta Kuivasto ja Raimo Salmi. Videosuunnittelu on Joonas Tikkasen, mutta hevoskilpailujen mahtavassa kohtauksessa takaseinällä ei ollutkaan video, vaan ihmisten patsas, joka sitten purkautuu liikkeelle, voi miten vaikuttavasti!
Ansiokkaan monitasoinen mutta selkeä ohjaus on Marika Vapaavuoren. Henkilöiden lukuisa joukko ei sekaannu tässä rakenteessa, jossa Levin ja Anna kuljettavat ja paikantavat tarinaa tämän tästä. Pääparit muodostuvat nimihenkilöstä (Pia Piltz) ja kreivi Vronskista (Marc Gassot), Levinin (Lari Halme) sydän riutuu pitkään Kittyn (Pihla Pohjolainen) takia.
Voihan se ensi alkuun tuntua siltä, että taas vatvotaan pelkkiä rakkaussotkuja, mutta Tolstoi ujuttaa aina mukaan muun muassa kritiikkinsä ylhäisön joutilaisuutta kohtaan. Anna Karenina toteaa itseironisesti Vronskille: Minulla on paljon kiirettä, pukeudun, riisun, hymyilen, käyn makaamaan miehen alle…
Turhautunut ja pettynyt Levin haluaa sen sijaan seurapiirijuhlien hyörinästä maatilalleen lapioimaan. Hän paheksuu miehiä, joilla on niin pitkät kynnet, ettei niillä koskaan pysty tekemään työtä. ”Koko tämä planeetta on hometäplä. Kaikki alkaa tuntua ajantuhlaukselta.”
Aina kun puhutaan Anna Kareninasta, puhutaan myös intohimosta ja suurista tunteista. Se tietää petosta, mustasukkaisuutta, vihaa, anteeksiantoa, hurmiota, häpeää. Kun Anna on tulisesti rakastnut Vronskiin, tanssipari tulkitsee rakkauden roihun. Anna ja kreivi hyväilevät toisiaan vaiti.
Jo ensikohtaamisen jälkeen Anna oli havahtunut kotona huomaamaan, miten ulostyöntyvät korvat hänen aviomiehellään Alekseilla on (Turkka Mastomäki). Sellaista rakkaus teettää.
Rakkauden määritelmiä ropisee monesta suusta. Kapakassa joku irvileuka nauraa, että rakkautta varten tarvittaisiin rokote kuin isorokkoon.
Oma näkemyksensä on myös iloluontoisella Annan veljellä Stivalla (Ville Majamaa), joka sutkauttelee vallan luonnikkaasti yrittäessään piristää raskasmielistä ystäväänsä Leviniä, Stivahan selviää hymyten omista nautiskeluistaan ja syrjähypyistään.
Lavasteiden pelkistys ja tummuus saavat Leena Rintalan suunnittelemat loisteliaat puvut tuplasti hehkumaan. Pitsiä ja kangasta lienee kulunut satoja metrejä, jos yhteen epookkipukuun uppoaa 10 metriä. Lopulta vietetään näyttäviä häitä – mutta kenen? Käykää selvittämässä.
Koreografia: Miika Riekkinen
Kuvat Harri Hinkka/TT