Saman viikon kokemuksina näytelmät Vanhempainilta ja Tuolit vertautuvat vastakohtinaan siltä osin, että Vanhempainillan tarinat olivat melko tuttua turinaa vanhemmuusproblematiikasta, Tuolit puolestaan niin ennenkuulemattoman absurdia kuin vain Eugéne Ionescon tajunnanvirta tuottaa.

Yhteistä esityksille oli Auvo Vihron virtuoottisuus; ensimmäisessä hän esitti päiväkoti-ikäistä lasta, toisessa joulupukkiakin vanhemman näköistä harmaahapsea. Yhtä ketteränä näyttelijänä toimii Teija Auvinen, jolla on samanlainen harmaana hulmuava look. Eli hurmaava höpsähtänyt pariskunta tässä tuoleillaan jahnaa ensin keskenään, alkaa sitten valmistella vastaanottoa, jossa on tarkoitus välittää sanoma koko ihmiskunnalle. 

Miehen missio täytyy poimia ihan muista aineksista kuin puheen rönsyilystä. Sanallista vyörytystä tulee kyllä, joitain humaaneja viitteitäkin, mutta asiaan pääsy on toinen juttu. Vanhus itsekin hoksaa, että varsinainen puhetaitaja tarvitaan hänen suurta sanomaansa sanoittamaan.

Vaimo on vankka kannustaja. Talonmies on hänen silmissään joka sortin päällikkö. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä – jos vain olisi annettu mahdollisuus…

Nyt he kököttävät yksinäisellä saarella yksinäisenä saarekkeena. Ympärillä on vain pimeää (musta verho), kunnes tuolien valtakunta lävähtää esiin. Näkymättömien vieraiden kanssa hääritään kuin viimeistä päivää, ja loppuhan häämöttää, kun sanoman välittämistä valmistellaan kuin testamenttia kaikelle kansalle, maailmankaikkeudelle suorastaan. 

Mikä se sanoma on, se täytyy mennä itse katsomaan ja kokemaan. Tuolit on kokemus, kunkin katsojan omaa taustaa vasten.

Esityksen on ohjannut teatterinjohtaja Otso Kautto, joka Ranskassa asuessaan käänsi teoksen parikymmentä vuotta sitten. Silloin se esitettiin Kansallisteatterissa. Romaniasta lähtöisin oleva Ionescu kirjoitti ranskaksi.

Kuvat Kari Sunnari