Taas sai elää täpinöissä pitkin viikkoa, nähdä loputonta lahjakkuutta erilaisilla estradeilla. Ensimmäisenä Q-teatterin Pimpsonit, ja pelästyin, että tämän jälkeen mikään ei tunnu enää miltään. Toisin kävi. Parasta ei ole. Esitykset ovat niin erilaisia ja moniulokkeisia. Tähän sopii saman tien kehua ja kiittää valitsijaraatia eli johtotrioa Tanjalotta Räikkä, Tanja Helminen ja Hilkka-Liisa Iivanainen.

Lauri Maijalan luomus Simpsoneista Pimpsoneiksi ja hänen omalakinen huumorinsa upposi minuun täysin. Toisaalta toinen toisensa roustaaminen on raakaa, kun sinne asti päästään, alun seesteisyyden jälkeen. Lapsia odotellaan jouluksi kotiin maailmalta. Töttöröpäinen äiti-Pimpson liikkumistapoineen ja eleineen on Ria Katajan bravuuri. Jokainen keltainen perheenjäsen onnistuu ylenpalttisesti, sohvaan imeytyneenä perheenpäänä Eero Ritala, erilaisina sisaruksina Lotta Kaihua ja Satu Tuuli Karhu – toinen on täynnä maanista energiaa, toinen romahduksen partaalla kaivamassa puhumista perheessä, jossa todellinen kipu lakaistaan maton alle. Yksi lapsistakin. Viides henkilö, Maddy, ei ole enää läsnä.

Virpi Rautsiala & Kuopion kaupunginteatteri teki pakahduttavan esityksen Sara Hildénin taidemuseoon. Hänen 10 erityyppistä tai eri-ikäistä roolihahmoaan kuljetti mesenaatin huikeaa ja pitkää elämää, joka päättyi 1993.

Entä milloin olisin nähnyt Kouvolan teatterin Ihan metsässä, ellei se olisi tullut luo? Sattumusten kautta päädyin kyseiseen näytelmään, mutta se oli todella ansiokas, romantisoimatta metsää, kiihkoilematta metsäteollisuutta vastaan.

Loppuhuipennus saapui Guineasta. Circus Baobab on mestarillinen ryhmä, joka taipuu henkeäsalpaaviin suorituksiin yksi toisensa jälkeen. Heitot, nostot ja pyramidit rakentuvat ilman mitää turvavarusteita. Mieleeni herää miete ”sosiaalisesta katutaiteesta”. Jälkeenpäin saankin vahvistuksen siitä. Ryhmän jäsenet ovat treenanneet pienestä asti kadulla. Koska rahaa ei ollut, ei ollut puitteita köysille ja rekvisiitalle. Siispä rakennettiin ihmispatsaita maankamaralla. Jokainen keho uhkuu kaunista voimaa. Ja joku on vielä notkeampi kuin toinen yliliikkuvinen nivelineen…

Uuden sukupolven Tuntematon sotilas oli myös oiva kokemus taitavilta tekijöiltä Turun ja Vanhan Jukon teattereissa. Meni vaan paikoin niin kauas siitä, minkä nimi on Tuntematon sotilas, että nimeä olisi reiluuden nimessä sopinut vähän sorvata. (Vähän niinku Ulrich Plentzdorf muokkasi Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä nimellä Nuoren Wertherin uudet kärsimykset, on myös elokuva Nuoren Wertherin jäljillä jne)

Entäs sitten TelttaLab G Livelabissa; Juuri ennen Teatterikesää olin maalla maalaamassa taloa. Talkoomusiikkina kuunneltiin Leeviä ja Leavingseja, joten Gösta Sundqvistin parhaat Telttalabin avauskonsertissa naksahti melkein kohdalleen. Göstan matkimista en tietenkään odottanut, mutta sinänsä sympaattisen Minja Kosken ja Mikael Saaren meininkiin/äänenkäyttöön oli silti totuttelemista. Lumous-jousikvartetti oli kyllä viehko veto tässä. Ja tupa oli täynnä, kuten seuraavanakin iltana:

Paikalle saapui kokkolalaista alkuperää oleva rempseä Yksipihlajan kino-orkesteri. Kolmella Airolan sisaruksella – Anna, Oona ja Laura – on sen verran omintakeinen juontotyyli, että kyllä meillä oli hauskaa, kuten itse esiintyjilläkin. Kino-orkesteri teki musiikin Juho Kuosmasen Hymyilevään mieheen, mutta esittää myös muiden elokuvasäveliä ja suomi-iskelmiä.