Moni odotti nälkäisenä jatkoa Sirkku Peltolan luoman Kotalan perheen vaiheisiin. REIKÄleipä sai kantaesityksensä TTT:ssä torstaina. Reikä on mainoksissa isolla tai paksulla kirjoitettuna, jotta paino olisi siinä, minkä piti olla alkuperäinen nimi näytelmälle. Reiällä on monta merkitystä konkreettisesti ja symbolisesti. Lipunmyynnissä kuitenkin älähdettiin, että tuntuu ikävältä myydä Peltolan Reikää. Leipää tarjoillaan sitten väliajalla, mutta ruista on aina myös Peltolan tekstissä ja ajatuksissa, arkisia totuuksia ja vahvuuksia, jotka huumorin makeuttamina tuodaan eteemme. 

Tässä viidennessä Kotalan tarinassa Äite kutsutaan yleisön joukosta estradille. Neljäs seinä rikkoontuu heti vähän, ja myöhemmin enemmän. Ola Tuominen äiteenä solahtaa luontevasti kööriin, jossa Tuire Salenius, Miia Selin ja Ami Räsänen ovat vanhoja tuttuja, Äiten tytär Aili, Kotalan sisarukset Jaana ja Kaitsu. Matka siltojen alta ja Euroopan halki on takana, on asetuttu rähjäiseen puutaloon, jonka pihapiirissä Äite asuu yhtä lailla kovia kokeneessa Ladassa. Kauempana siintävät kerrostalot, toinen maailma.

Jaana luo uraa ihanan elämän influensserinä somessa, mitä tuppaa vaikeuttamaan meluisan perheen kaaos kuvaustilanteissa. Tuire Saleniuksella on tunnetusti kantava ääni, kuin myös äänenpainot niin kohdallaan kuin olla voi.

Näytelmän alaotsikko kuuluu ”Toivo on ainoa uskontoni”. Toivo on läsnä Sirkku Peltolan humaaneissa teoksissa yleensäkin. Ja sinnikkyys. Elämä koettelee, ilmasto sakenee, yhteiskunta on kaoottinen…Jaana lähtee ostamaan perunoita.

Mielessä välähti yhtäläisyyksiä kaurismäkeläiseen elokuvaan näyttämöllä. Puhutaan toki enemmän ja kovemmalla äänellä, mutta pienen ihmisen puolella, rujossa ympäristössä, omalakisella huumorilla. Ja joitain omakohtaisuuksia ympätään sinne tai tänne. Kun Kaitsu menee pelaamaan rahansa raveihin, yhden hevosen nimi on Miljoonasade.

Totoamisessa pitäytyykin hevososio sarjassa, joka alkoi näytelmästä Suomen hevonen vuonna 2005. Silloin tekijä ei tiennyt Kotalan poppoon vaiheista edes seuraavaan jaksoon asti, puhumattakaan siitä, että nyt tehdään pajubisnestä Ailin ex-miehen Lassin yllyttämänä. Mika Honkanen on elementissään. Olennaista on saada porattua reikä pajun kuorintaa varten. 

Kioskilla täytyy asioida tämän tästä, ja siellä on uusina ihmeteltävinä vallan hupsu hapsupäinen kolmikko, Anna Kuusamo, Jyrki Mänttäri ja Saska Pulkkinen. Huomaan ällistyksekseni nauravani loputtomasti sille, joka ei puhu mitään: Anna Kuusamon kaksin kerroin kumarainen hahmo! Kurottuukin sitten Saskan kanssa puuksi, samoin nuorisoliittolaisten kuoroon laulamaan Oppimisen ylistystä. Näppärä musiikkilisä saadaan, kun Aili penkoo vinyylejään ja kaipaa levaria. Myös Mika Honkasen Ots-veto Muuttuvista lauluista, jossa kysytään, muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan tie vie, on sykähdyttävä.

Välillä minua hiertää tunne ”akateemisuudesta”, tai niin pitkällisestä päkistämisestä, että se syö spontaania innostuneisuuttani, joka parhaassa tapauksessa valtaa koko kehon. Antoisaa silti, ja kirjoittaja saa elämänohjeitaan kätevästi henkilöidensä suuhun, kuten esim Ailin: Kantakaa sitä naurua, jättäkää se lapsillenne, opettakaa katsomaan kauas, sitten nekin jaksaa…

Kuvat: Kari Sunnari