Se on kiva tunne, kun huomaa jostain esityksestä, että voi antautua pelkästään kehumaan. Sellainen esitys on kajaanilaisen Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema. Se tuli eteeni ihan pohjoisen puskista – enkä tarkoita puskafarssia, vaan että en ole Keski-Suomea pitemmällä teatteria nähnyt. Tosin Vaara-kollektiivin esitykset kiertävät Suomea. Tyypit ovat perustaneet myös Ärjänsaaren festivaalin keskelle Oulunjärveä, minne tekisi heti mieli lähteä – nyt tää lähti lapasesta, Hällässä vasta ollaan, Tampereen Teatterikesässä.
Näyttelijän kuolema on nerokkaasti rakennettu. Ei tarvitse olla ammatikseen näyttämöllä joutuakseen tämän esityksen imuun. Ohjaaja-näyttelijä on työsuhde. Kaikilla on työsuhteita ja ihmissuhteita. Esitystapa on hulvaton, täynnä yllätyksiä ja kuitenkin konstailemattomasti. Alkuun saadaan vähän teoriaakin, ohessa aforistisia repliikkejä ennen kuin repeää. Tai ei se teoriaa ole vaan käytäntöä. Alkulähtökohta esitykselle on siinä, että 30 vuotta Kajaanin Kaupunginteatterissa näytellyt Heikki Törmi päätti vaihtaa alaa psykologiksi, ja kutsui jengin koolle. Siihen kuuluu muitakin alanvaihtajia tai lisäopintojen pariin hakeutuneita. Toinen teoksen näyttelijöistä, Elina Hietala, on valmistumassa hahmoterapeutiksi, ohjaaja Eino Saari opiskelee työnohjausta. Yksi pohdittavista asioista on se, miten sinua on katsottu lapsena. Ovatko kaikki puolesi saaneet tulla esiin piiloistaan? Miten olet myöhemmin katsonut itseäsi, kollegojasi, läheisiäsi?
Elina Hietala ja Heikki Törmi kertovat tuntemuksiaan tässä ja nyt, ylipäätään ammatissaan, leikkivät teatterinjohtajaa, ohjaajaa, äitiä ja isää. Törmi kertaa riemukkaasti ”nyt ollaan ytimessa” -fiilikset teatterikoulun ajoilta…
Entäs työnohjaus kyseisen näytelmän työryhmälle, johon kuuluvat ohjaaja Eino Saari, koreografi Kirsi Törmi, puvustaja Jaana Kurttila, valosuunnittelija Jukka Laukkanen. Eivät he näyttämölle tule, ei suinkaan, mutta heidän asiansa, ongelmansa, ratkaisunsa…repeän ties monennetta kertaa. Melkein piinallista, kun vierustoveri (tuntematon) istuu jäykkänä ja vakavana kyljessä, lähteekin väliajalta pois. Itse en olisi lähtenyt kahdenkaan tunnin päästä.
Toinen näytös alkaa barokkiin pukeutumisella ja odottelulla, mutta tekstejä ei tule. ”Tekstit kertoo siitä, mitä tuolla ulkopuolella tapahtuu, ja sitten te tulette sitä tänne sisälle katsomaan”.
Vaara-kollektiivin kysymyksiä ihan yleisesti ovat:
Kuinka katsoa rohkeasti, myös vaikeaan ja tuntemattomaan? Miten olla suhteissa muiden ihmisten ja muun elämän kanssa? Miten luoda tilaa ja vaihtoehtoja elää, olla ja työskennellä kohtuudessa? Miten kutsua esiin iloa, ihmettelyä, keveyttä ja väkevyyttä? Entä mitä voisi avautua, jos hiljentää, hidastaa ja herkistää?
Tunsin ilmapiirin iholla, nautin siitä.
Yläkuva: Eino Saari