Miika Nousiainen on menestyskirjailija, jonka kaikista teoksista on saatu versioita myös teatterilavalle. TTT tarttui Maaninkavaaraan, joka on perhedraama välittämisestä ja sen vaatimista uhrauksista, viitekehyksenään nyt juoksuhullu valmentajaisä. Ohjaus on TeaKista 2012 valmistuneen Jarno Kousan Tampere-debyytti, ja dramatisoinnista vastaa Minna Leino.

Juoksijaveljensä kuoltua keksii yläasteikäinen Heidi (Maija Koivisto) tavan piristää Huttusten perheen ahdistunutta Martti-isää (Mika Honkanen) ja pyytää tätä valmentajaksi omaan juoksuharrastukseensa. Jo ensimmäisillä hölkkäaskelilla käy ilmi, että isä aikoo toden teolla tehdä harrastuksesta elämäntavan. Hänen itsekkäin perustein laadittu valmennusohjelmansa on aivan armoton. Mieskuva Maaninkavaarassa on perisuomalainen: surun muotona on periksiantamaton puserrus, joka laittaa läheiset koetukselle.

Martin pakkomielteinen suhtautuminen Heidin valmentamiseen suuntaa kyllä perhetragedian aiheuttamaa tuskaa toisaalle, mutta hintana on valmennettavan vapaus toteuttaa itseään. Tyttö kuitenkin juoksee minkä jaloistaan pääsee, ja esityksen aikana katsoja pääsee puntaroimaan, mihin asti se on lähimmäisenrakkautta ja missä ylitetään itsepetoksen raja. Näytelmän ydin ei siis tietenkään ole juokseminen, vaikka siinä melkoisesti urheillaankin, mutta voi kai innokas fani Virén-viittaustenkin takia sen katsoa.

KUVA: KARI SUNNARI

Koivisto ja Honkanen tekevät aika hyvät roolityöt, vaikka heidän välinen kemiansa ei aivan välity katsomoon asti. Kaksin he onnistuvat täyttämään lavan ja välillä osan katsomon rappusistakin, ainakin kun apuna on iso valkokangas. Kyösti Kallion videosuunnittelu on oivallista, vaikka videokuvan määrä keikkuukin ylärajoilla. Aina katsojan tarvitessa hengähdystaukoa hyppää nimittäin Martti opettajaksi absurdeille luennoille, joilla äkkiväärää huumoria revitään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin tapaisista kansallissankareista, afrikkalaisesta Kalenjien ”juoksijaheimosta” ja jopa Marie-kekseistä.

Esitys sopii monenlaisille katsojille, sillä erilaiset ihmiset voivat löytää siitä itsensä – tai isänsä. Kerronta etenee selkeästi, vaikka vastaan vähän tulevatkin samat ajankäyttöongelmat kuin niin monta kertaa ennenkin romaania kahteen tuntiin tiivistettäessä. Synkistä lähtökohdista huolimatta itua voisi silti olla vaikka yläasteluokan vierailuun Maaninkavaaran maisemissa. Sitä paitsi vaikka kriisivaihe jättääkin perheeseen arvet, on tarinan perusvire toiveikas ja niin myös jälkimauksi jää kaikkien perheenjäsenten usko huomiseen.

Kirjoittaja on bloginpitäjän poika, joka kävelee kouluun, mutta juoksee ihan omien haaveidensa perässä.