Tampereen Teatterin Lokki on nyt häkellyttävä näytelmä. Jos pitäisi kertoa juoni tuoreeltaan, mitään ei tule mieleen. Jos pitäisi nimetä päähenkilö, se on kokonainen ihmisryhmä. Ammutun lokin symboliikka on selkeä, itse näytelmä sisältää enemmän arvoituksellisuutta. Kiehtovuutta lisää ilmapiirin ja sijainnin aistiminen, vaikka näyttämökuva on yksinkertainen: keltainen esirippu ja piano. Saapuu vieraita, ollaan maaseudulla, rautatie on lähellä.

Juuri ennen ensi-iltaa sattui mainiosti, että Teemalla esitettiin Kansallisteatterin näyttelijöiden Lokki 1960-luvulta, maineikkaana kirjailijana Tarmo Manni, rikkaana tilantyttärenä  Eeva-Kaarina Volanen. Nuoret nätyläiset Frenckellissä päihittivät silloiset tähdet vain tottumuksen takia: nykynäytteleminen tuntuu selvästi katsojaystävällisemmältä. Kerkesin kyllä miettiä sitäkin, ovatko kaikki näyttelijäopiskelijat nykyään soittotaitoisia laulajia, vai vain nämä kolme: Jussi-Pekka Parviainen, Anna Ackerman, Maruska Verona.

Ohjaaja Samuli Reunanen pyrki freesaamaan näytelmää, joka syntyi vuonna 1895. Minusta se oli tarpeen, vaikka tietyt kohtaukset hyppäsivätkin silmille. Mitä sen väliä? Ruokailu ilman repliikkejä näyttämön takaosassa oli riemastuttavasti toteutettu, ja konkreettinen näyttö siitä, miten katsoja oli osallisena jossain huvilassa, vaikka ympärillä ei ollut mitään siihen viittaavaa.

Joka toinen tyyppi näyttämöllä joutuu vellomaan sitä, rakastaako vai eikö rakasta.Kun henkilöt keskustelevat taiteesta, Anton Tsehov käyttää jossain kohtaa termiä ”dekadenttia hourailua”. Niin ajatteli varmaan muutama Frenckellin katsojakin. Mutta Tsehovin tarinoiden jännite piilee ikään kuin odotuksessa. Täytyy olla kärsivällinen. Ja jos näyttämöllä on Risto Korhonen, minä kyllä venyn katsomossa. Tällä kertaa Korhonen sai komiikkaa kuuluun kirjailijaan Trigoriniin, muttei yliampuvasti. Pilkahdus hauskaa tässä tarvittiinkin, jottei kahina katsomossa ennen loppua olisi yltynyt ihan levottomaksi liikehdinnäksi.

KUVA MIKA HILTUNEN