Tampereen Työväen Teatterissa kantaesityksensä saaneen Katrina-näytelmän ennakkotiedoista käy ilmi, että Katrina muuttaa Pohjanmaalta Ahvenanmaalle, ja käsiohjelman kuvia selatessa tulee vääjäämättä mieleen sukulaisuus Myrskyluodon Maijaan. Ja kas, kirjailijat ovat pikkuserkuksia, Katrinasta menestysteoksen luonut Sally Salminen ja Maijan tarinan kertoja Anni Blomqvist. Maijan esikuvana on isoäiti Maria, joten ajanjakso ulkosaaristossa alkoi jo 1800-luvun puolella, kuten Katrinan ja Johanin asettuminen harmaaseen mökkiinsä, mutta näytelmän aikajana 50 vuotta ulottuu 1900-luvulle. Seija Holman näyttämösovituksessa kirjailija Sally Salminen tarkastelee ja kommentoi tekemäänsä ja näkemäänsä Teija Auvisen passelisti punapukuisessa hahmossa.

Rannikkomaiseman mielleyhtymät johtavat sekä romantiikkaan että elämän raakuuteen, ihmisen sitkeyteen ja tyrskyistä selviytymiseen, vaikka joku tyrskyihin aina myös hukkuu. Moni joutuu toteamaan, että ”siitä mitä rakastaa pitää aina luopua”.

Mark Väisäsen lavastus on tyylikäs ja Eero Auvisen valot loihtivat maiseman uudeksi kerta toisensa jälkeen. Purjeveneetkin lavalle lipuvat. Puisia laitureita pitkin syntyy lukuisia hienoja ”asetelmia” ihmisjoukoista. Ari Nummisen koreografiat ovat jykeviä, saaristoon sointuvia.

Ensimmäisellä puoliajalla minulta menee tovi tottua meininkiin. Reiluun pariin tuntiin pakattava romaani tuo haasteensa, mutta siitä selvitään mallikkaasti. Kun ihmiskuvilla ei ole ikään kuin aikaa muodostua, syntyi tilapäisesti ihmettelyn hetkiä, ”miten se yhtäkkiä tuolla tavalla” – ja toisaalta, ristiriitaisia olentojahan me olemme joka tapauksessa.

Jonna Järnefelt on se kipinöivä Katrina, Jyrki Mänttäri hänen Johaninsa, merille säännöllisin välein katoava. Katrina jää paikallisten patruunoiden palkolliseksi. Ja palkat ovat mitä ovat, vaikka kananmunia. Naisasia nousee esiin, kun Katrina vaatii ansionsa mukaan.

Katrina joutuu mittelemään nöyryyden ja ylpeyden välillä, ja maksaa ylpeydestään myös kallista hintaa. Yhteisöllisyys kuuluu automaattisesti saariston kuvioon, mutta ei pelkkänä idyllinä. Yhteisössäkin on häilyvyytensä, ja kielenkannat herkässä.

Paikkakunnan johtohahmoina toimivat jämäkästi mutta ahnaasti kapteenit Nordkvist ja Svensson, Aimo Räsänen jaPentti Helin. Kyläläisiä juoksentelee runsain mitoin ees sun taas, mutta hienoja seestyneitä hetkiä koetaan myös, varsinkin kun kaikki osaavat laulaa. Viimeistään Vinden drar vie sydämen.

Ohjaus on paljon palkitun  Johanna Freundlichin.

Kuvat Kari Sunnari