Näyttelijä-ohjaaja-dosentti Mikko Kanninen on katsomisen työläinen. Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana hän seuloo yli 300 esitystä vuodessa Suomessa ja ulkomailla. Nätyn opettajana hän käy esityksissä myös oppilaidensa kanssa. Silloin hän ohjeistaa seuraavanlaisen listan avulla asiat, joihin pitää kiinnittää huomiota:

1. Esityksen yleispiirteet: Oliko koossapitävää voimaa? Elementtien suhteet? Esteettiset periaatteet? Mikä häiritsi?
2. Skenografia, lavastus: Viitteellinen vai todellinen, hyökkäävä vai kompromissi, tirkistelläänkö, värien merkitys?
3. Valaistusjärjestelmä.
4. Rekvisiitta: Tyyppi, suhde, funktio. Realistinen vai viitteellinen?
5.Puvut: Peitetäänkö vai paljastetaanko?
6. Näyttelijäntyö: Yksilöllinen vai konventionaalinen tyyli? Suhde ryhmään; yrittääkö näyttelijä nousta vai sopeutua?
7. Musiikki, äänitehosteet.
8.Esityksen tempo (eroteltuna rytmistä).
9. Esitetyn tarinan tulkinta. Yhdellä lauseella se, mitä kerrotaan. Kenen tarina kerrotaan (ei aina se, joka puhuu eniten)? Tulkintaa vai selitystä? Monta ääntä vai yksi ääni (sopisi olla useita). Genre?
10. Esityksessä käytetty teksti. Puhelinluettelo?
11. Yleisö: Missä? Mitkä olosuhteet?
12. Miten tämä esitys voidaan taltioida?
13. Mitä ei voida ilmaista merkeillä?
14. Erityiset ongelmat + puuttuvat asiat?
Tärkein kysymys jälkeenpäin: Rokkaako esitys? Etukäteen voi miettiä, miksi teatteria ylipäätään on. Sillä keinoin Mikko Kanninen johdatteli, kertomalla ensin kalalajista, joka valitsee johtajansa tanssimalla. Eläimillä on paljon rituaaleja, mutta ihmisillä on enemmän: tuli ja kieli. Taas päästiin nuotiolle. Teatteria on esiintynyt jokaisessa kulttuurissa. Seremoniat Balilla eivät vielä ole teatteria. Esiintyjän ja yleisön välillä pitää olla ”konflikti”.

PS Tämä tapahtui siis Tampereen Yliopiston senioriluentojen sarjassa – joka ei suinkaan sisällä pelkkää geriatriaa.

PPS Seuraavasta Tampereen Teatterikesästä alkaa vähin erin valua tietoa, mutta Kannisen suu oli siltä suunnalta sinetöity, toistaiseksi.