Nimi Synninkantajat kuvastaa hyvin näytelmää, joka kertoo lestadiolaisyhteisön ristiriidoista – ja joka avasi syksyn teatterikauden TT Frenckellissä keskiviikkona. Tuntuu, että syntiä on kaikkialla, joskin myös uskonyhteisön hyvät puolet näyttäytyvät, yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tarjoaminen. ”Jumalan suojeluksessa ei tarvitse pelätä ydinpommia eikä peltojen paketointia.” Me-hengessä korostuu kuitenkin suuresti me ja he, vääräuskoiset. Sen myötä tulee tuomitseminen ja suvaitsemattomuus.

Tosin minunkin suvaitsevaisuuteni joutui koetukselle: Miten hyväksyä usko, joka uskottelee Jumalan haluavan erottaa perheenjäsenet, lapset ja lapsenlapset toisistaan? Ja Jumalako on ilmoittanut, että Elannossa ei saa asioida? Yhteisön vapaamielisin, luontoa rakastava äiti ja mummi Aliisa (Aliisa Pulkkinen) erotetaan ”rakkaudella”.

Tuttua nykyelämässä ilman uskontoakin. Sosiaalinen media toimii erottelijana ja tuomarina suvakeille, sompuille, persuille, pervoille jne, tosin teeskentelemättä rakkaudellisuutta.

”Taivaan tien kulkijoiden” hoitokokouksissa parannetaan nöyryyttävällä tavalla hempeästä hengestä eli suopeudesta toisuskoisia kohtaan. Esa Latva-Äijö kantaa monivivahteisesti Taiston roolin, joka ”Jeesuksen nimessä ja veressä” on päätuomari ankarana maallikkosaarnaajana, mutta mitä lempein pappa 9-vuotiaalle Aaronille (Antti Tiensuu). Ihmisissä on aina monta puolta.

Isoisän luo Aaron tulee myös biologian tunnilta, kauhuissaan, koska koulukirjassa oli pippelimies ja pimppinainen. Onhan sillä seuraamuksensa, jos esikuva nimittelee vastarakastuneita nuoria aikuisia sammakoiksi kutulammikossa, rakastunutta naista kulkukoiraksi. Eli sielunvihollisen valtaan on joutunut myös Aliisan 19-vuotias tytär Auroora (Sara-Maria Heinonen) ihastuessaan Juhaniin, joka ei ole samassa uskossa.

Pikkuvanha mutta lapsenuskoinen Aaron ahdetaan täyteen ristiriitoja, sillä hän rakastaa kaikkia perheessään. Varmaan Aliisan Raakel-tytärkin (Eeva Hakulinen) rakastaa äitiään, mutta eipä päästä tätä lapsensa ristiäisiin. Ratkaisuja ei tehdä sydämestä käsin, vaan ympäristön paineesta ja pelosta.

Me yleisössä otimme osaa seuroihin. Tai meidät otettiin seurakuntalaisiksi. Oivallista, on pakko pysähtyä tuntemaan, tunnustella, millaista on seuroissa. Eturivissä istui näyttelijöitä – elleivät laulaneet sekakuorossa – ja ihanaisesti lauloivat – mutta kuorossakin joutui syrjityksi uskonasioiden takia. Ei auttanut Aliisan intoilu, että laulaessa ei tarvitse rajoja ajatella. Rajat tulivat vastaan joka puolella.

Loppu oli sen verta lohduton, että mietin, avarsiko tämä minua vai vain vahvisti kauhuskenaariotani siitä, että monet taivaan tien kulkijat rakentavat itse itselleen vankilan. Kumpi oli tarkoitus? Esitys piti kuitenkin otteessaan, lyhytkestoinen kun oli. Hyvä niin, koska problematiikka on jo tutuksi tullutta. Näyttelijätyö on kauttaaltaan huolellista, kuten Maia Häklin ohjaus ja käsikirjoituskin symboleineen .

Alkuperäisteos: Pauliina Rauhalan, joka on kirjoittanut lestadiolaisyhteisöstä myös teoksessaan Taivaslaulu. Se dramatisoitiin TTT:ssä viitisen vuotta sitten.

Liitän tällä kertaa täydennykseksi kommentaattorini diplomi-insinööri Arja Ahteen tekemät huomiot:

-Kaikenlaisista asioista ja ilmiöistä voi tehdä näytelmiä, ja kaikenlaisia näytelmiä kannattaa käydä katsomassa. Taiteen avulla voi vaikka vähän laajentaa omaa ymmärrystä ilmiöstä, jotka eivät ole tuttuja omasta elämänpiiristä. Niinkuin nyt lestadiolaisuus ja sen hoitokokouskäytäntö. Selvisipä, että on sellainenkin termi kuin hempeyden henki, josta voi syyttää sellaista henkilöä, joka on tekemisissä jonkun kanssa, joka ei ole yhteisön mielestä oikealla tavalla uskovainen!
-Näytelmässä oli paljon kaunista, kuten päähenkilöiden hieno luontosuhde ja papan ja pojanpojan lämmin suhde. Mutta paljon oli ahdistavaakin: oikeudettomasta valta-asemasta käsin tuomitseminen ja miten näihin tuomittuihin jopa perheenjäsenet suhtautuvat.
-Ohjaajalta oli hieno oivallus käyttää 9-vuotiaan Aaronin repliikkejä juonta eteenpäin vievänä ja paikoin tilanteita taustoittavina elementteinä. Kun repliikeissä oli myös pikkuvanhan pojan sanavalinnoista kumpuavaa huumoria, se kevensi muuten ahdistavaa tunnelmaa.

Kuvat Heikki Järvinen

Juttele esityksestä

  Tilaa ilmoitukset  
Ilmoita