Olkoon blogini tämänvuotinen joulujuttu Eila Roineen lapsuuden joulujen muisteloista Postimuseossa, ja herätelköön se itse kutakin muistelemaan…

Luulisi kyllä näyttelijäperheissä vierailevan hyviä ja uskottavia kollegoja pukiksi lapsille, mutta Eila Roineen varhaisin muisto romuttuneesta uskosta joulupukkiin kertoo muuta. Eila Roine sanoo näkevänsä korkkimaton kuvioita myöten sen hetken, kun hän jännittyneenä nelivuotiaana kuuli pukin kolkutukset viileässä eteisessä mamman tykönä. Silmänräpäyksessä sataprosenttinen usko romahti, kun kengät ja housut paljastivat koko kauheuden: se on naapurin setä. Lapsikin ymmärsi, että tätä ei voi kertoa kenellekään! Onhan se noloa tarinan sepittäjille. Tai entä jos lahjoja ei sitten tulekaan? Se joulu oli pilalla. Kyyneleet kimalsivat silmissä takkatulta myöhemmin tuijoteltaessa…

 Muut Roineen muistot ovatkin sitten mukavia, huolimatta siitä, että joka vuosi joku oksa kuusesta syttyi palamaan ja joka kerta kuusi oli jonkinmoinen raakki. Se johtui siitä, että Eero-isä juuttui aina kuusikauppiaiden kanssa juttelemaan. Kun joku heistä lupasi suositulle näyttelijälle kuusen ilmaiseksi, tämä ei kehdannut ottaa komeinta. Vain kerran äiti oli komentanut takaisin hakemaan kunnollisempaa. Yleensä toislaitaiset sommiteltiin sopivasti seinään päin. “Muutenkin meidän kuuset olivat niin täynnä kaikkea roinaa, ettei läpi nähnyt, millainen se itse puu oli.”

Eero Roineella oli aina paljon esiintymisiä joulun alla. Hän sai usein palkkion tavarana, joskus joulukinkun, joskus kasan kerrastoja lapsilaumalle. Harmi vaan, että ne olivat noin kokoa 44. “No, äiti kävi sitten vaihtamassa jälkeenpäin.”

Eila oli esikoinen. Eilasta seuraava veli Olavi on ainoa neljästä sisaruksesta, joka ei ryhtynyt teatterialalle, kuten Esko ja Liisa. “Kerran saimme Olavin kanssa vähän rahaa jouluostoksia varten. Minä ostin kaikkea pientä, kyniä ja teroittimia toisille, mutta Olavi ostikin ittelleen hienon lyijytäytekynän! Nostin siitä aikamoisen äläkän.”

Ihme kyllä, Eila Roine ei juurikaan esiintynyt koulun joulunäytelmissä. “Jossain onnettomissa tonttu- tai peikkotansseissa vaan. Olin oikeastaan aika ujo ja arka alakoulussa.” Ja sittenkin,  hänestä tuli koko kansan valloittanut tarinankertoja, ei vain pikkukakkosen lapsille.

SATUMAISTA JOULUA KAIKILLE JA TARUNHOHTEISTA UUTTA VUOTTA!

PS Ohessa kuva minun aikuisikäni hupaisimmasta joulumuistosta, kun vietettiin maalaisjoulua syntymäkodissani. Tätä naapuruston pukkia eivät tunnistaneet edes aikuiset, silloisesta pikkupojastani ja serkuksista puhumattakaan = pukintilaushommeli oli yllättäen muuttunut! Karmein lapsuusmuistoni on puolestaan  pukinnaamari, jonka löysin isoveljeni kanssa naapurin vintiltä keskellä kesää! – kuin pukinraato – materiaalit olivat siihen aikaan kammottavia. Vuolaasti parkuen juoksimme kotia kohti..