Berliinin asemalla. Matkalaukkuja kopsutetaan, sykettä tehdään vaikka miten, jengiä mustissa frakeissa ja punaisissa kiiltonahkakengissä lappaa lavalle koko ajan lisää, orkesteria myöten…Tempauduin mukaan ensisekunneista, Turun Kaupunginteatterissa.

Tahti oli kiihtymistään kiihtynyt, sitten bum! Hiljaisuus. Grenzkontrolle! Amerikkalainen kirjailijanalku Cliff Bradshaw saapuu vapaamieliseen Berliiniin, jonka motto tunnetusti kuuluu Leben und leben lassen. Saksan kieltä sorautetaan sopivasti paikallisväriksi siten, että ei haittaa, jos ei saksanopintoja ole takana. Metallikehikoista tehty lavastus (Sven Haraldsson) taipuu nerokkaasti valoilla (Jarmo Esko) yhteen tai kahteen kerrokseen tai suurensuurena hakaristinä varoittamaan lystin loppumisesta .

Ovet ovat olennaisia, mutta ne eivät tarvitse taloja vaan nekin kulkevat metalliraameissa. Oven takana riehakoi joko seremoniamestarin luotsaama KitKat -klubi tai rouva Schneiderin vaimeamman elämän vuokrahuoneisto. Ovien takana kehrääntyy myös natsien valta. Apinankin selkään hyppäävä Miiko Toiviainen tekee legendaarisen isännän roolin. Jääköön vaikka teatterihistoriaan.

Elokuvan näkijälle Sally Bowles on henkilöitynyt niin vahvasti Liza Minnelliin, että siinä on haastetta kenelle vaan Sallylle, tässä tapauksessa Emmi Kankaalle. Onkin mainiota, että vuokraemännän rouva Schneiderin persoona ja uusi rakkaus nousee myös tärkeäksi. Ja siinä Riitta Salminen tekee loistosuorituksen, välillä tiukkana, välillä hysteerisenä, sitten umpirakastuneena juutalaiseen herra Schulziin. Vanhanparin tarina koskettaa toisenlaisine ongelmineen kuin nuorella kirjailijalla ja revyytytöllä. Siinä missä Sally kysyy Cliffiltä ”lapsiko pitäisi meidät muka yhdessä” , rouva Schneider valitettavasti kysyy ”emmekö ole liian vanhoja käyttämään sanaa rakkaus”.

Turun Kaupunginteatterin esityksessä jokainen sivuhenkilö, tanssija ja soittaja osuu maaliin täydelleen. Laulut eivät ole vain lauluja, vaan tanssijoiden kanssa tehtyjä taideteoksia. Kahdenvälisiä keskustelujakin taustoittaa joskus muu ryhmä punamustissa frakki-harsohame yhdistelmissä. Puvustus on idealtaan huikea. Niin kyllä maskeerauskin. Puoliajalta punaiset harsot ovat vaihtuneet mustiksi. Synkkyyttä tiedossa. Viulut, torvet, pasuunat ja saxofonit vielä soivat – mutta askellus muuttuu gestapomarssiksi.

Christopher Isherwoodin Cabaret on kirjanakin hyvä, mutta mikä sopisikaan paremmin näyttämölle ja elokuvaan kuin teos, jonka puitteisiin kuuluu musiikki ja päähenkilö on tanssija. Cabaret on yksi suosituimpia musikaaleja, mutta tamperelaisesta blogistista tuntuu nyt siltä, että turkulaisia paremmin tätä ei voi tehdä! Loistava koreografia ja ohjaus on Jakob Höglundin, John Kanderin sävellykset on sovittanut ja harjoittanut täydellisiksi Jussi Vahvaselkä – jonka seremoniamestari esitteli niin Starkrückeninä kuin Strongbackina. Jo mainittujen pukujen ja naamioinnin suunnittelun lisäksi (Heidi Wikar, Jessica Rosenberg) on todettava, että äänisuunnittelija Eero Auvisella on ollut huisisti hommaa teoksessa, missä junat jyskää ja välillä suhisee ja vaikka mitä, ihan loistoduunia. Joka osa-alueella.

Kuvat Otto-Ville Väätäinen

Juttele esityksestä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.