Kosovon sota. Kahden miehen välinen suuri rakkaus. Toinen on serbi, toinen albaani – joka on naimisissa. Siinä on pääainekset Bollaan – monimerkitykselliseen sanaan, joka muun muassa tarkoittaa ulkopuolista tai outoa olentoa, jopa paholaista. Monia tasoja teokseen mahtuukin. Jo yhdessä ihmisessä on monia tasoja.

Bolla Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä perustuu Pajtim Statovcin Finlandia-palkittuun romaaniin. Käsikirjoittaja Tuomas Timonen ja ohjaaja Milja Sarkola pysyttelevät yhtä pelkistetyllä linjalla kuin kirjailija, lörpöttelyt sikseen. Minimalismin hallitsevat myös Mikko Kauppila – Milos, serbi, ja Samuli Niittymäki – Aishim, albaani.

Alkukuvassa toinen päähenkilöistä istuu tuolilla ja kertaa näkemiään sodan verisiä kauhuja, rantaan ajautuneita ruumiita kuin ajopuita, lapsia myös. Kahvilaan astuu toinen 25-vuotias eleiltään nuorukainen. Molempien eleet puhuvat enemmän kuin suut. 

Hyvin pian myös kehot puhuvat. Rakastelukohtaukset on huolella rakennettu, mutta heräsi silti kysymys, tarvittiinko toistuvasti niin pitkiä kohtauksia asiasta, joka tuli selväksi vähemmälläkin. Pyörivä näyttämö pienessä tilassa toimii, jotta saadaan nopeat siirtymät kotiin vaimon luo, takaisin miesystävän kämpille, työmaalle tai eri aikakausiin.

Jouko Klemettilä hoitaa sutjakkaasti muuntautuen lukuisat sivuroolit, joiden luetteleminen paljastaa, missä kaikkialla matkan varrella liikutaan: Hän on välillä rehtori, välillä potilas, tehtaan esimies, vankilan osastonhoitaja, sukulaismies, vuokraisäntä.

No, joka tapauksessa vaimo on kohta raskaana. Kaikin puolin väärään aikaan, uuden suhteen kannalta varsinkin. Ihmisen kaksijakoisuus näkyy selvästi, kun rakkauden täyttämä mies tylyttää vaimoa raskaudesta ja lapsista. Puolustusyrityksenä se, että serbit steriloisivat albaaninaisia synnytyksen jälkeen.

-Pitääkö minun pyydellä anteeksi, kyselee serbirakastettu, koska albaanimies tietää verilöylyjen lisäksi kohtelun, että sairaaloissa heikäläiset dumpataan vaan lääkkeillä luukusta, salillinen alastomia ihmisiä pestään letkulla, orvot lapset huutavat pinnasängyissään. 

Arsimin vaimon (Jessica Grabowsky) perhe hakee turvapaikkaa Sofiasta. Rakastavaisten miesten tiet eroavat.

Väliajan jälkeen framille tulee elämä pakolaisena ja kahden uskonnon välissä. Lapset ovat jo kouluiässä. Heitä kohdellaan alempana kastina, Kosovosta tulleina. Nöyränä esiintynyt vaimo näyttää tiikeriäidin kyntensä viranomaisille. Hän haaveilee paluusta kotimaahan. Kohtalo puuttuu peliin yllättävällä tavalla ja voimalla. 

Kotopuolessa sodan jälkeen sinne jääneiden serbien osa on vuorostaan kaltoinkohtelua. Serbejä ei sairaaloissa hoideta kuntoon. Milosin elämä on musertunut. 

Hitusen toivoa lopusta voi löytyä, mutta lienee paras tiedostaa etukäteen, että hymyn häivää näytelmässä ei anneta, ajatuksia kyllä. Tämä teos on albaaninäkökulma. Serbien ikuinen syntipukkirooli korostuu, mutta sodan hulluus havahduttakoon ajattelemaan vaikka buddhalaisesti, että rauha on jokainen askel. Jokaisen vastuulla.

Avecini Heini Saraste kävi Kosovossa kymmenisen kertaa 2000-luvulla tapaamassa sodan kokeneita ihmisiä ja haastattelemassa heitä kirjaansa Tuhon ja toivon tarinat. 

-Yritimme silloin kaupata anteeksiantamusta, mutta kyllä se oli vaikeaa ulkoapäin. Näytelmä on kuitenkin perustaltaan intohimoisen rakkauden kuvaus, tässä rakkaudessa ei ole merkitystä sillä, että toinen on serbi ja toinen albaani, hän sanoo.

Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Juttele esityksestä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.