Kotikyläni Lautealan korvessa on valitettavasti tapahtunut yhtä monta itsemurhaa tai tappoa kuin jumalten kentillä antiikin Kreikassa, ei vaan yhtä näyttävästi kuin Sofokleen näytelmissä.

Oidipuksen suvun tragediat jatkuvat nyt Eino Salmelaisen näyttämöllä tytär Antigone keskiössään. Antigone (Heidin Kiviharju) on tyttäristä se, joka asettuu uhmaamaan enonsa Kreonin (Pentti Helin) lakeja, kun tästä on tullut Theban kuningas veljesten Efeokles ja Polyneikos aiheuttaman verilöylyn jälkeen. Oidipus ja hänen kyseiset poikansa ovat näytelmässä enää muistojen henkilöinä.

Ohjaaja Tiina Puumalainen on työstänyt teosta osittain tiimin kanssa Sofoklesta uudistaen ja yhdistellen. Nähdään myös Antigonen lapsuuden onnellista perhe-elämää ja sisarusten välisiä leikkejä. Näpsä juonne raottaa sekin antiikin tarustoa. Vaatii piuhoja miettiä, kuka tappoikaan kenet, jos sitä ylipäätään kannattaa miettiä. Problematiikka on toisaalla. Tai ainakin minä ajattelen esim elävältä hautaamisen tilalle jotain ihan muuta – kuin myös hirmuvaltiaiden. Argumentointi pätee silti kiinnostavana, se miten sähäkästi vastakkaisille ajatuksille löytyy perustelut. Varsinkin kun vaakaelementti minussa haroo muutenkin aina sitä toisaalta ja toisaalta…Sofokleesta on sanottu, että hän jättää loppuratkaisun katsojalle, mutta kyllä tässä aika ilmeistä on, kenen puolelle asetutaan.

Tyrannikuninkaan määräämä kuolemantuomio ruumiin hautaajalle saa sisaret eri näkökannoille. Jos kuollutta ei hautaa perinteisin menoin, hän ei pääse Haadeksen auvoon vaan petojen ruuaksi. -Vainajien kunnioitus on minulle tärkeämpää kuin elävien mielistely, sanoo Antigone. Ismenen (Petra Ahola) mielestä parasta olisi taipua enon tahtoon.

Antiikin näytelmissä kieputaan vallankäytön ja vapaan tahdon pyörteissä. Kenelle olla lojaali, kenen lakia noudattaa, ja ylipäätään, maallista vai taivaallista? Minkä verran on vapaata tahtoa? Uskoako oraakkeleja? Tässä sokea tietäjä on Jaana Oravisto. Viisautta kaikessa hupaisuudessaan esittää myös sanansaattaja, jonka roolissa Samuli Muje kerää illan naurut.

Koska hirmuvaltiaita ja vallan väärinkäyttäjiä on yhä eri puolilla maapalloa, olkoot miehet kaikin mokomin puvuissa ja kravateissa. Naamiot alussa muistuttavat tarpeeksi antiikin ajoista. Silloin kertomusta edesauttoivat kuorot, nyt on vain muutama herkkä yksinlaulu, paitsi mitä teknon tahdissa välillä suotta nytkytellään. Poikansa menettäneen Eurydiken (Kristiina Hakovirta) ”itkuvirsi” lopussa on kerrassaan hieno.

Kuvat: Ida Stenros

Juttele esityksestä

  Tilaa ilmoitukset  
Ilmoita